6. Kadonnut

***

 Johan pyöriskeli levottoman sängyssään kunnes ponnahti istumaan. Oli epätavallista kun äiti ei tullut kurkistamaan ovesta sisään. Äiti teki niin aina.

 Hiljaa hän hipsi käytävään ja raotti varovasti äitinsä huoneen ovea.

 Siellä oli pimeää, mutta hän ei nähnyt ketään.

Huoneessa oli täysin hiljaista. Johan pohti, että ehkä äiti oli mennyt isän luokse vaikka se tuntuikin hyvin epätodennäköiseltä. Mutta saihan sitä lapsi unelmoida.

***

 Johan ei ollut saanut nukuttua kunnolla. Heti kun aamu alkoi sarastaa hän ryntäsi uudelleen äitinsä huoneen ovelle ja kurkisti sisään. Ei ketään. Sitten hän juoksi isänsä huoneen ovelle ja kurkisti sisään. Vain isä näytti olevan siellä, joten hän pujahti sisään.

 - Isä! poika huusi vaativasti.

- Mm, mitä teet täällä?

 - Äiti on kadonnut!

 - Taisit nähdä unta, Matthew vastasi pojalleen.

 Johan istahti isänsä viereen ja tuijotti tätä suoraan silmiin. 

- En nähnyt. Äiti ei ole täällä.

 - Kuinka niin?

- Hän ei käynyt illalla katsomassa minua ja hän tekee niin aina. Siis ihan aina! Ja hän ei ole huoneessaan eikä missään muuallakaan.

 - Oletko aivan varma?

 - Olen! Usko nyt.

 - Aiothan sinä etsiä hänet?

- Tietenkin minä etsin hänet. Miksi epäilet sitä? Matthew sanoi ja meni vaihtamaan vaatteet päälleen.

***

 Nopeat askeleet kaikuivat kivisellä lattialla.

 Miksi, oi miksi hän oli ostanut nuo kirotut viulut lapsilleen? James pohti kotiin tullessaan.

 Hän katsahti kehdossa nukkuvaa tyttöä ja mietti miten tämä nukkui siinä metelissä.

 - Hyvä tytöt. Te edistytte koko ajan, Catherine kehui.

James ei huomannut mitään edistymistä.

 - Voisitteko ystävällisesti lopettaa soittamisen? James pyysi.

 - Kyllä isä, molemmat tytöt vastasivat ja laskivat nopeasti soittimensa maahan.

 James huomasi harmistuneen katseen vaimonsa kasvoilla, mutta onneksi tämä ei sanonut mitään.

 - Menisittekö hetkeksi ulos leikkimään?

 Mieheltä ei jäänyt myöskään huomaamatta lastensa katseiden vaihto keskenään.

 - Tietenkin, vanhempi tytöistä vastasi.

Molemmat kiiruhtivat nopeasti ulos.

 - Missä olet ollut? Catherine kysyi kun James istahti hänen viereensä.

 - Ei sen väliä. Minulla on kerrottavaa sinulle.

 - Sain viestin Matthewilta. Sisaresi on kadonnut, James kertoi.

 - Kuinka niin kadonnut?

 - Viestissä kerrottiin, että etsinnät on aloitettu. Kirjeen saapumisessa on kestänyt viikko, joten voihan olla, että hänet on jo löydetty.

- Minun täytyy lähteä sinne. Haluan tietää onko sisareni turvassa.

 - Ei käy, James sanoi kylmällä äänellä.

- Mutta minun on pakko. Ole niin kiltti.

- Olemme puhuneet tästä. Ei ennen kuin minä saan pojan.

 - Mutta eihän se minusta ole kiinni.

- Siltikin.

 - Älä viitsi James. Hän on ainoa sisareni.

- Matthew on kuningas. Hän tekee varmasi kaikkensa, että sisaresi löytyy. Ei sinusta olisi siellä mitään hyötyä.

 - Mihin sinä menet? Vastahan sinä tulit? Catherine kysyi, mutta sai vastaukseksi vain oven kolahduksen.

 - Tiedän pikkuinen. Siltä minustakin tuntuu,Catherine sanoi kun nosti parkuvan tytön syliinsä.

 Varovasti hän laski mekkonsa miehustaa ja alkoi imettää tyttöä.

 Jonkin ajan kuluttua tyttö nukahti ja hän laski tämän takaisin kehtoonsa. Catherinesta tuntui, että kyyneleet eivät olleet kaukana.

Hän tunsi itsensä yksinäiseksi. James tuli ja meni miten halusi vaivautumatta koskaan kertomaan. Talossa ei ollut muita kuin hän ja lapset. Näin mies varmisti, ettei vaimo päässyt karkaamaan mihinkään. Lasten kanssa kun oli hankalaa lähteä mihinkään yksin. Siivooja kävi kaksi kertaa viikossa, mutta vain silloin kun Jameskin oli kotona. Mies oli luvannut, että hän saisi lapsenhoitajan vaikka samana päivänä heti kun hän vain synnyttäisi pojan tälle.

Sehän olikin helpommin sanottu kuin tehty.

***

 - Tuo näyttää ihan ankalta, Marilyn sanoi ja osoitti taivaalle.

 - Tuo taas näyttää aivan hevoselta, Kaitlyn totesi.

- Luuletko, että isä välittäisi meistä enemmän jos olisimme poikia? Marilyn kysyi siskoltaan.

- Ehkä. Mutta me emme ole poikia, emmekä pojiksi muutu vaikka tekisimme mitä, Kaitlyn totesi surullisena.

***

 - Mm, Joanna äännähti.

 - Sattuu, hän parahti ääneen kun nousi istumaan.

 Missä ihmeessä minä olen?

Ovi oli lukossa kun hän yritti avata sitä.

- Päästäkää minut ulos! Kuuleeko kukaan! 

~

5. Sävel pimeässä

***

 - Täällähän sinä olet!

 - Et saisi kadota sillä tavalla. 

 - Minulla on niin tylsää, poika vastasi isälleen.

 - Se ei ole mikään syy huolestuttaa kaikkia.

 - Ihme, että edes huomasitte, että olen poissa, pieni poika huokaisi.

 - Mitä tuo nyt muka tarkoitti?

- Teillä muilla on aina kamalasti tekemistä ja minä saan aina olla yksin. Miksei minulla ole sisaruksia niin kuin muilla?

- Sinusta tulee seuraava kuningas. Meillä menee kaikki aika kun valmennamme sinua tähän tehtävään, Matthew vastasi nokkelasti.

- Hmph. Vai niin, poika vastasi.

***

 - Johan löytyi.

 - Sehän on hyvä.

 Anabel katsoi kun kuningatar nousi ja käveli rauhallisesti sohvalle istumaan sanomatta mitään.

 - Tulehan tänne, Joanna sanoi.

 - Mitä nyt? Anabel kysyi ihmetellen ja istui naisen viereen.

 - Vieläkö sinä haluat sinne kouluun? Joanna kysyi kälyltään.

 - Niin, mutta ei sen väliä. Matthew ei antanut lupaa lähteä.

- Sinä olet nyt täysi-ikäinen, Joanna totesi.

- Ei kukaan ota minua opiskelemaan, jos itse kuningas on sitä vastaan.

 - Minä allekirjoitan sen paperin, Joanna ilmoitti.

 - Mutta Matthew.

- Älä huolehdi. Minä hoidan sen.

- En voi tehdä niin, Anabel vastusteli.

- Ja miksi muka et? Haluatko olla ikuisesti vangittuna tähän linnaan? Sinä menet nyt pakkaamaan tavarasi, ennen kuin veljesi tulee ja lähdet elämään omaa elämääsi. Onko selvä?

 - Ei se onnistu, Anabel sanoi epäröiden.

- Sinä olet fiksu nainen. Sinun täytyy vain lähteä. Minä hoidan kaiken muun, Joanna lupasi.

- Veljeni suuttuu.

- Se on minun ongelmani. 

- Kiitos, Anabel henkäisi.

- Mene nyt, Joanna sanoi ja soi hymyn Anabelille.

***

 - Anteeksi, että häiritsen, mutta missä ihmeessä sisareni on? 

 Nopeasti Annie nousi ja niiasi hänen huoneeseensa tulleelle kuninkaalle.

 - Ettekö te tiedä? Annie kysyi hämmentyneenä.

 - Tiedä mitä?

 Annie empi hetken ennen kuin sanoi.

- Hän lähti opiskelemaan kotiopettajattareksi niin kuin puhui viime viikolla.

- Kiitos Annie. Pidä loppupäivä vapaata.

***

 Joannan katsekkaan ei irronnut nuoteista kun hänen huoneensa ovi lennähti vauhdilla auki.

 - Kuinka sinä julkeat ohittaa minun määräykseni!

 - Ole hyvä ja vastaa minulle!

 Vihaisena Matthew tarttui vaimoaan kädestä ja veti tämän väkisin ylös tuolista.

 Ravistaen kätensä irti miehensä otteesta Joanna vain käveli kauemmaksi tästä.

 - Nyt saa luvan riittää! Puhu minulle!

 Hän sai osakseen vain väsyneen katseen.

 - Jos et olisi poikani äiti heittäisin sinut tyrmään tuollaisesta käytöksestä! Matthew huusi niin, että se varmasti kuului alakerran keittiöön asti.

 - Ole hyvä ja poistu, oli ainut mitä Joanna sanoi miehelle.

 - Kärsivällisyyteni alkaa loppumaan kanssasi.

 - Olisiko Anabelin kuulunut kärsiä täällä samalla tavalla kuin minä teen? Ei, sanon minä. En kadu hetkeäkään, että annoin hänen mennä! Joanna avasi äänensä.

 - Minä teen häntä koskevat päätökset. Et sinä!

 - Tehty mikä tehty. Anna olla ja häivy silmistäni.

 - Tämä ei jatku enää kauaa tällä tavalla! Matthew ilmoitti.

- Niin hän sinä sanot, Joanna sanoi ja asteli pianolleen.

- Soita vielä rauhassa kun voit, Matthew huusi ja marssi pois.

***

 Levottomana Johan istui sängyllään ja kuunteli viereisestä huoneesta tulevaa huutoa. Se oli jotain uutta. Hän yllättyi kun kuuli äitinsä käskevän sävyn. Äiti ei ikinä puhunut isälle.

 Turhautuneena hän kaatui vuoteelleen. Miten ihmeessä hän oli ikinä saanut alkunsa kun vanhemmat kerran niin kovasti inhosivat toisiaan? Sitä hän mietti usein.

 Viereisessä huoneessa äänet hiljenivät. Johan kuuli pienen narahduken kun hänen huoneensa ovi avattiin. Tottumuksesta hän pisti silmänsä kiinni.

 Hän tunsi miten hänen äitinsä lähestyi häntä. Niin tapahtui lähes joka yö.

 Joanna kyykistyi ja silitti kevyesti poikansa hiuksia.

- Hyvää yötä, hän kuiskasi ja painoi hellän suudelman poikansa hiuksiin ja lähti.

Johanin teki kovasti mieli kääntyä ja nähdä äitinsä, mutta hän esitti nukkuvaa. Hän ei nähnyt äitiään lähes koskaan. Äiti vain istui huoneessaan ja soitti pianoaan. Isäänsä hän taas näki aina tylsistymiseen asti. Tulisihan hänestä joskus uusi hallitsija. Sitähän kaikki hänelle toitottivat koko ajan.

***

 Jälleen kerran Matthew kömpi turhautuneena yksin vuoteeseensa.

 Sitä oli jatkunut jo monta vuotta, eikä loppua sille hänen harmikseen näkynyt.

Oli keskiyö kun Joanna vielä soitti vaimeata surullista sävelmää huoneessaan.  

 Johan oli niin tottunut siihen sävelmään, ettei luultavasti osaisi enää nukkua ilman sitä vaimeaa melodiaa.

Kuningaskin vaipui aina sikeään uneen kun oli hetken kuunnellut vaimonsa surullista soittoa.

 ~