keskiviikko 17. elokuuta 2016

7. Pimeässä


***

 Joanna ei osannut sanoa kauanko oli viettänyt aikaa pimeässä ja kosteassa kellarissa. Päivän, viikon, kuukauden? Välillä hänelle tuotiin ruokaa ja juomaa ja sitten jätettiin taas yksin.
 Jostain kauenpaa kuului oven narahdus ja sitten askeleet kuuluivat lähempää ja ovi aukesi.
 - Miksi sinä teet tämän? Joanna kysyi käheällä äänellä. Tuntui, että hänen äänensä oli kadonnut jonnekkin.
 - Mitä luulet? Rahasta tietenkin.
 - Kuka ihmeessä sinulle maksaa siitä, että minua pidetään täällä kellarissa? Tuskin olet ainakaan lunnaiden perässä kun olen vieläkin täällä.
 - Anna kun arvaan. Etkai luule, että rakas miehesi maksaa minulle siitä, että pidän sinua täällä vankina?
Joanna loi mieheen kylmän katseen ja käänsi päänsä poispäin miehestä.
- Eli luulet?
- Mistä muusta syystä kukaan haluaisi tehdä minulle näin? Joanna kivahti,
- Pian saat tietää. Mutta lupaan sinulle, että miehesi ei ole tämän takana.
 Oven sulkeuduttua Joanna lysähti kovalle pedilleen. Pääsisikö hän ikinä täältä pois?

***

 - Miten sinulla kesti näin kauan? Amanda kysyi huolissaan.
 - Sinun pitäisi olla nukkumassa, Mike sanoi nuhtelevasti.
 - En saanut unta kun olin niin huolissani.
- Kuningas on vain suunniltaan raivosta kun kuningatarta ei ole vieläkään löydetty. Kaikki miehet joutuivat mukaan etsintöihin.
- Kuinka kamalaa. Luuletko hänen olevan kunnossa?
 - Älä sinä siintä huolehdi. Stressi ei tee hyvää vauvalle, Mike sanoi ja sipaisi kevyesti vaimonsa poskea.
 - Nyt mennään nukkumaan, onko selvä?

***

 - Kuulitko mitä isä sanoi? Äiti on raskaana, Sofia sanoi.
 - Kuulin, Sarah sanoi masentuneena.
 - Eikö ole kiva saada pikkuinen vauva tänne? Sofia ihmetteli.
- Täällä on ahdasta. Etkö tajua, että se tulee tänne meidän huoneeseen.

***

 Mike yritti nukkua, mutta ei voinut olla enää puuttumatta asiaan. Vaimea puheensorina oli kuulunut viereisestä huoneesta jo monta tuntia.
 Aamu alkaisi pian sarastaa eikä tytöt nukkuneet vieläkään.
 - Tytöt, nyt äkkiä nukkumaan, Mike sanoi vihaisesti kun astui huoneeseen.
 - Miten te, ette ole vielä nukkumassa? mies kysyi kun Sofia kiiruhti omaan sänkyynsä.
 - Onko äiti raskaana? Sarah kysyi isältään.
 - On. Sekö teitä valvottaa?
 - Sarah huolehtii siitä, että mahdummeko me kaikki tänne?
 - Kaikki järjestyy. Nyt valot pois ja nukkumaan.
- Huomenna voidaan jatkaa tästä aiheesta. Käykö?
- Kyllä isä, molemmat tytöt vastasivat.

***

 Pitkän hiljaiselon jälkeen kuului taas askelia.
 Joanna ei olisi voinut olla hämmästyneempi kun näki sisään tulijan.
 - Kuinkas täällä viihdytään? Oletko tehnyt olosi mukavaksi pienessä uudessa kodissasi?
 - Oletko sinä hullu? Päästä minut heti pois täältä! Joanna vaati kun näki naisen.
 - Sinä tulet viettämään täällä loput surkeasta elämästäsi. Vien sinulta sen mitä sinä veit minulta.
- Mistä sinä oikein puhut?
 Cheridan purskahti katkeraan nauruun.
- Etkö sinä edes tajua?
 - Enhän minä edes tunne sinua. Olen tavannut sinut kerran!
 - Olet tyhmempi kuin luulinkaan, nainen nauroi taas niin, että korvia alkoi särkemään.
 - Sinä veit minulta kaiken. Minusta piti tulla kuningatar. Sinun takiasi minä jouduin naimaan vanhan ukon! Ja sinä, et edes välitä. Tiedätkö miksi sinua kutsutaan? Jääkuningattareksi. 
 - Olet sekaisin. Et voi syyttää minua ongelmistasi.
 - Sinä et edes arvosta sitä mitä sinulla on. Luuletko, ettei se kantaudu ulkopuolelle, että kuningatar ei suostu edes puhumaan kuninkaalleen. Mikä häpeä, sinä ja sinun koko sukusi olette yksi häpeätahra. Siskosikaan ei pysty tuottamaan edes yhtä perillistä veljelleni, Cheridan sanoi ja paiskasi oven kiinni mennessään.
 - Ei, ei, ei, Joanna nyyhkäisi ja lyyhistyi lattialle kun kuuli sisarestaan. Hän ei ollut kuullut moneen vuoteen sisarestaan. Hän oli elätellyt toivoa, että sisarella meni hyvin, mutta Cheridanin paheksunnasta ilmeni, että sisko oli pulassa. Luultavasti täysin eristettynä niin kuin hänkin. Ja mitään muuta Joanna ei ollut toivonut vanhempiensa kuoleman jälkeen kuin, että voisi pitää pikkusiskostaan huolta. Ja nyt hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin istua kostealla kivisellä lattialla.

***

 Matthew istui työpöytänsä ääressä ja huokaisi syvään.
- Mitä hän voisi enää tehdä? Hän oli laittanut kaikki sotilaat ja palvelijat liikkeelle. Hän oli lähetellyt sähkeitä joka puolelle, mutta Joannasta ei ollut kuulunut pihaustakaan.

***