tiistai 31. toukokuuta 2016

5. Sävel pimeässä


***

 - Täällähän sinä olet!
 - Et saisi kadota sillä tavalla. 
 - Minulla on niin tylsää, poika vastasi isälleen.
 - Se ei ole mikään syy huolestuttaa kaikkia.
 - Ihme, että edes huomasitte, että olen poissa, pieni poika huokaisi.
 - Mitä tuo nyt muka tarkoitti?
- Teillä muilla on aina kamalasti tekemistä ja minä saan aina olla yksin. Miksei minulla ole sisaruksia niin kuin muilla?
- Sinusta tulee seuraava kuningas. Meillä menee kaikki aika kun valmennamme sinua tähän tehtävään, Matthew vastasi nokkelasti.
- Hmph. Vai niin, poika vastasi.

***

 - Johan löytyi.
 - Sehän on hyvä.
 Anabel katsoi kun kuningatar nousi ja käveli rauhallisesti sohvalle istumaan sanomatta mitään.
 - Tulehan tänne, Joanna sanoi.
 - Mitä nyt? Anabel kysyi ihmetellen ja istui naisen viereen.
 - Vieläkö sinä haluat sinne kouluun? Joanna kysyi kälyltään.
 - Niin, mutta ei sen väliä. Matthew ei antanut lupaa lähteä.
- Sinä olet nyt täysi-ikäinen, Joanna totesi.
- Ei kukaan ota minua opiskelemaan, jos itse kuningas on sitä vastaan.
 - Minä allekirjoitan sen paperin, Joanna ilmoitti.
 - Mutta Matthew.
- Älä huolehdi. Minä hoidan sen.
- En voi tehdä niin, Anabel vastusteli.
- Ja miksi muka et? Haluatko olla ikuisesti vangittuna tähän linnaan? Sinä menet nyt pakkaamaan tavarasi, ennen kuin veljesi tulee ja lähdet elämään omaa elämääsi. Onko selvä?
 - Ei se onnistu, Anabel sanoi epäröiden.
- Sinä olet fiksu nainen. Sinun täytyy vain lähteä. Minä hoidan kaiken muun, Joanna lupasi.
- Veljeni suuttuu.
- Se on minun ongelmani. 
- Kiitos, Anabel henkäisi.
- Mene nyt, Joanna sanoi ja soi hymyn Anabelille.

***

 - Anteeksi, että häiritsen, mutta missä ihmeessä sisareni on? 
 Nopeasti Annie nousi ja niiasi hänen huoneeseensa tulleelle kuninkaalle.
 - Ettekö te tiedä? Annie kysyi hämmentyneenä.
 - Tiedä mitä?
 Annie empi hetken ennen kuin sanoi.
- Hän lähti opiskelemaan kotiopettajattareksi niin kuin puhui viime viikolla.
- Kiitos Annie. Pidä loppupäivä vapaata.

***

 Joannan katsekkaan ei irronnut nuoteista kun hänen huoneensa ovi lennähti vauhdilla auki.
 - Kuinka sinä julkeat ohittaa minun määräykseni!
 - Ole hyvä ja vastaa minulle!
 Vihaisena Matthew tarttui vaimoaan kädestä ja veti tämän väkisin ylös tuolista.
 Ravistaen kätensä irti miehensä otteesta Joanna vain käveli kauemmaksi tästä.
 - Nyt saa luvan riittää! Puhu minulle!
 Hän sai osakseen vain väsyneen katseen.
 - Jos et olisi poikani äiti heittäisin sinut tyrmään tuollaisesta käytöksestä! Matthew huusi niin, että se varmasti kuului alakerran keittiöön asti.
 - Ole hyvä ja poistu, oli ainut mitä Joanna sanoi miehelle.
 - Kärsivällisyyteni alkaa loppumaan kanssasi.
 - Olisiko Anabelin kuulunut kärsiä täällä samalla tavalla kuin minä teen? Ei, sanon minä. En kadu hetkeäkään, että annoin hänen mennä! Joanna avasi äänensä.
 - Minä teen häntä koskevat päätökset. Et sinä!
 - Tehty mikä tehty. Anna olla ja häivy silmistäni.
 - Tämä ei jatku enää kauaa tällä tavalla! Matthew ilmoitti.
- Niin hän sinä sanot, Joanna sanoi ja asteli pianolleen.
- Soita vielä rauhassa kun voit, Matthew huusi ja marssi pois.

***

 Levottomana Johan istui sängyllään ja kuunteli viereisestä huoneesta tulevaa huutoa. Se oli jotain uutta. Hän yllättyi kun kuuli äitinsä käskevän sävyn. Äiti ei ikinä puhunut isälle.
 Turhautuneena hän kaatui vuoteelleen. Miten ihmeessä hän oli ikinä saanut alkunsa kun vanhemmat kerran niin kovasti inhosivat toisiaan? Sitä hän mietti usein.
 Viereisessä huoneessa äänet hiljenivät. Johan kuuli pienen narahduken kun hänen huoneensa ovi avattiin. Tottumuksesta hän pisti silmänsä kiinni.
 Hän tunsi miten hänen äitinsä lähestyi häntä. Niin tapahtui lähes joka yö.
 Joanna kyykistyi ja silitti kevyesti poikansa hiuksia.
- Hyvää yötä, hän kuiskasi ja painoi hellän suudelman poikansa hiuksiin ja lähti.
Johanin teki kovasti mieli kääntyä ja nähdä äitinsä, mutta hän esitti nukkuvaa. Hän ei nähnyt äitiään lähes koskaan. Äiti vain istui huoneessaan ja soitti pianoaan. Isäänsä hän taas näki aina tylsistymiseen asti. Tulisihan hänestä joskus uusi hallitsija. Sitähän kaikki hänelle toitottivat koko ajan.

***

 Jälleen kerran Matthew kömpi turhautuneena yksin vuoteeseensa.
 Sitä oli jatkunut jo monta vuotta, eikä loppua sille hänen harmikseen näkynyt.
Oli keskiyö kun Joanna vielä soitti vaimeata surullista sävelmää huoneessaan.  
 Johan oli niin tottunut siihen sävelmään, ettei luultavasti osaisi enää nukkua ilman sitä vaimeaa melodiaa.
Kuningaskin vaipui aina sikeään uneen kun oli hetken kuunnellut vaimonsa surullista soittoa.

 ~